Vapaakaupan ideologia

Vapaakauppa on ihanne, jota on käytetty perusteena muun muassa kauppakiintiöistä luopumiseen ja tullien alentamiseen. Ihanteen mukaan vähemmän säädelty kauppa on aina tehokkaampaa ja siten parempaa.

Vapaakaupasta puhuminen on kuitenkin harhaanjohtavaa: kaupankäyntiin liittyy aina sekä kauppaa rajoittavia että suojaavia sääntöjä. Nykyisenkaltaista maailmankauppaa ja sen voimasuhteita ei olisi olemassa ilman kansallisvaltioiden tukea. Vapaakauppaideologian tavoitteissa on pikemminkin kyse siitä, että valtioiden sijaan kaupan sääntöjä kirjoittaisivat yritykset ja sijoittajat. Esimerkkinä vapaakaupan historiasta toimii entisten siirtomaiden kohtalo, kun ne pakotettiin vapauttamaan kauppansa: niille ”vapaus” on ollut luonnonvarojen myymistä, monista tuotannon aloista luopumista ja julkisen omaisuuden ulosmittaamista.

Suuri osa maailmankaupasta on nykyisin teollisuudenalojen ja suuryhtiöiden sisäistä kauppaa. Kauppajärjestelmän tarpeisiin on vastattu neuvottelemalla viime vuosikymmeninä useita kauppasopimuksia. Sopimuksilla tullit on laskettu hyvin alhaisiksi, ja jäljellä olevat pienet tullit voidaankin ymmärtää tietynlaiseksi yhtiöveron muodoksi. Elinkeinoelämä haluaa kuitenkin seuraavaksi puuttua ”tullien ulkopuolisiin kaupan esteisiin”, joita ovat mm. ympäristöä, työntekijöitä ja turvallisuutta suojelevat standardit.

Usko vapaakaupan taianomaisesti elvyttävään vaikutukseen noudattelee pohjimmiltaan samaa logiikkaa kuin yleinen uusliberaali markkinausko. Yksityistäminen, kaupan vapauttaminen, verojen ja palkkojen alentaminen, joustavien työehtojen kannattaminen sekä sääntelyn purkaminen ovat kaikki saman ajattelutavan ilmenemismuotoja.